Kauhun lokakuu, osa 3 - Jackson, Karloff ja Campbell

Pettymykseksi osoittautuneen Alien-sarjan jälkeen tunsin tarvetta pelata varman päälle. Siksipä pidin mielessä muutaman ensimmäisen Kauhun lokakuun elementit, ja lähdin rakentamaan kauhuklönttiä niiden päälle. Pitkällisen mietinnän päätteeksi hyväksi havaitut elementit olivat kolmekymmentäluku, Karloff, zombit ja Bruce Campbell. Sen pidemmittä kirjoituksitta mennään suoraan asiaan.

Dracúla

(1931, ohj. George Melford, näytt. Carlos Villarías, Pablo Àlvares Rubio)

Ensimmäinen elokuva oli latinalaisamerikkalainen versio Bela Lugosin Draculasta, jonka arvostelin jo aiemmin. Pätkä kuvattiin samaan aikaan, samoissa lavasteissa ja samalla käsikirjoituksella. Vain ohjaaja ja näyttelijät vaihtuivat. Jälleen kerran Renfieldin(Àlvares) hahmo on esitetty varsin maanisesti, jopa paremmin kuin englanninkielisessä sisaruksessaan. Villarías näyttelee Draculaa hyvin, mutta jokin hänen naamassaan aiheuttaa lähinnä pakonomaisia naurunpyrskähdyksiä, mikä taas ei ole niin hyvä asia vakavamielisen kauhuelokuvan pääpahiksen roolille. Toisin sanottuna Lugosi on parempi. Kokonaisuutena elokuva on sangen pitkälle yksi yhteen Lugosi-klassikon kanssa, mutta ohjaus ja kameratyöskentely on Melfordin ohjauksen alaisena innovatisempaa. Ohjauksen ansiosta elokuvan tähdet pysyvät samana kielestä riippumatta.

Huom! Tästä elokuvasta ei löytynyt kunnollista materiaalia Youtubesta, siksi ei "valittua pätkää".

***

-----

Bride of Frankenstein

(1935, ohj. James Whale, näytt. Colin Clive, Boris Karloff, Ernest Thesiger)

Ensimmäisen Frankenstein-elokuvan jälkeen en olisi uskonut pitäväni sen jatko-osasta. Vielä vähemmän odotin näkeväni oikeasti hyvin käsikirjoitetun ja ohjatun elokuvan, jolla on hyvin erilainen lähestymistapa Hirviön (Karloff) hahmoon. Bride of Frankenstein on nimestään huolimatta enemmänkin koskettava tarina Hirviön yksinäisyydestä yhteiskunnan vihaamana ja pelkäämänä friikkinä, joka vain haluaa ystäviä. Loistava Karloff on jälleen Hirviönä, mutta tällä kertaa hänen sanavarastonsa ei rajoitu erinäisiin murahduksiin, vaan hän oppii puhumaan ystävällisen sokean miehen ottaessa hänet suojiinsa. Elokuva alkaa suoraan siitä mihin ensimmäinen osa jäi; Frankenstein (Clive) luulee Hirviön kuolleen ja valmistautuu menemään naimisiin. Mutkia matkaan tuo uusi pääpahis eli tohtori Pretorius (Ernest Thesinger), joka haluaa rakentaa oman elävän kuolleensa Frankensteinin avulla. Pretorius voittaa Hirviön luottamuksen lupaamalla tekevänsä hänelle ystävän, ja näin kiristää Frankensteinin auttamaan häntä. Mutta kuinkas sitten kävikään? Elokuvan nimikkohahmo eli "Frankensteinin morsian" pelkää ja vihaa Hirviötä aivan kuten muutkin, ja elokuva loppuu hienoon kliimaksiin, jota ei sovi spoilata. Mainio elokuva kaiken kaikkiaan. Ainoa miinus tulee alun äärimmäisen turhasta johdannosta.

****1/2

Valittu pätkä: "Hirviö ja sokea"

-----

The Man They Could Not Hang 

(1939, ohj. Nick Grinde, näytt. Boris Karloff, Janet Savaard, Robert Wilcox)

Toinen Karloff-elokuva perään, mutta tällä kertaa kyseessä on psykologinen trilleri, jossa ei ole liiemmin Hirviöitä eikä muitakaan perinteisiä kauhun elementtejä. Syy, miksi elokuva on tällä listalla on se, että tarinan päähahmo on hyvin läheistä sukua esimerkiksi Saw-elokuvasarjan Jigsawlle. Boris Karloff esittää tohtori Henryk Saavardia, joka on keksinyt keinon herättää kuolleita henkiin, mutta poiketen Frankensteinista, tohtori Saavard tekee työtä lääketieteen hyväksi. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa eräs hänen oppilaistaan ilmoittautuu vapaaehtoisesti tapettavaksi luottaen, että hänen opettajansa saa elvytettyä hänet henkiin. Oppilaan tyttöystävä kuitenkin estää tohtorin aikeet soittamalla poliisille. Poliisit ryntäävät paikalle, ja oppilas kuolee, koska poliisit eivät anna tohtorin elvyttää häntä. Oikeudenkäynnissä tohtori tuomitaan hirtettäväksi, mutta apurinsa avulla hänet elvytetään henkiin oman metodinsa mukaisesti. Tästä elokuva varsinaisesti alkaa. Lopun elokuvan aikana tohtori tappaa ne ihmiset, jotka hänet tuomitsivat kuolemaan, mukaanlukien valamiehistön, syyttäjän, tuomarit ja niin edelleen, mutta tapa, jolla hän tappaa saaliinsa on juuri se, mikä muistuttaa Saw-elokuvia. Uhrit houkutellaan yhdessä ansaan, pieneen tilaan, ja sen jälkeen jokainen uhri saa kellonajan, jolloin hän tulee kuolemaan. Elokuva olisi voinut olla parempi, jos loppua ei olisi kiirehditty liikaa. Reilun tunnin mittainen pätkä olisi mielestäni jännitteen rakennuttua ansainnut paremman ja vähemmän tavanomaisen lopun.

***1/2

Valittu pätkä: Elokuvan ensimmäinen kuudennes (koko elokuva löytyy YouTubesta)

-----

My Name Is Bruce 

(2007, ohj. Bruce Campbell, näytt. Bruce Campbell, Grace Thorsen, Ted Raimi, Taylor Sharpe)

Seitsemänkymmenen vuoden hyppy Boris Karloffin ajoista Bruce Campbellin (Evil Dead-trilogian Ash) omaan kauhukomedia-ohjaustyöhönsä toi mukavaa vaihtelua elokuvavirtaan. Neljä teiniä hengailevat hautuumaalla, kun Jeff (Taylor Sharpe) herättää vahingossa vanhan kiinalaisen demonin Quan Din. Jeffin kaverit tapetaan, ja demoni alkaa tappaa kaikkia pikkukylän asukkaita mestaamalla heidät. Apuun kutsutaan b-movie-tähti Bruce Campbell, joka luulee aluksi koko hommaa vain peruskeikaksi. Bruce ja Jeffin äiti tykästyvät toisiinsa, ja homma menee aika peruskaavalla alusta loppuun. Parasta antia ovat b-movie-parodiat ja Bruce Campbellin itseironia ja asenne. Kovin monessa elokuvassa en ole nähnyt päähenkilön ryöstävän mummon autoa ja sitten heittävän mummon kissaa ulos auton ikkunasta. Bruce Campbell pelastaa elokuvasta paljon, vähän samaan tapaan kuin Arska pelastaa monet Arskaelokuvat. Ilman Brucea tämä homma ei toimisi. Ai niin, se kiinalainen demoni Quan Di ei pelkästään murhaa ihmisiä vaan on myös soijajuuston suojelupyhimys.

***

Valittu pätkä: traileri

-----

Brain Dead (leikkaamaton)

(1992, ohj. Peter Jackson, näytt. Timothy Balme, Diana Peñalver, Ian Watkin, Elizabeth Moody)

Nyt päästiin asiaan! Peter Jackson (LOTR-trilogia) on ohjannut uransa alkuaikoina varsin roiskeellisia elokuvia. Bad Taste on toki varsin loistava ja hauska, mutta isommalla budjetilla tehty Brain Dead (Yhdysvalloissa nimellä Dead Alive) on paras zombi/kauhu/splatter-kauhukomedia, minkä olen nähnyt. Jopa Evil Dead 2 jää tälle kakkoseksi. Lionel on niin sanottu mammanpoika, joka sattuu olemaan kohtalon korttien valitsema rakkauden kohde ennustajaperheen tyttärelle Paquitalle. Ennustuksen mukaan he tulevat kuitenkin kohtaamaan kuolemaa ja pahuutta. Ongelmat alkavat, kun Paquita ja Lionel ovat eläintarhassa, ja Lionelin mustasukkainen äiti (Moody) seuraa heitä ja tulee sumatralaisen rotta-apinan puremaksi. Tämä tapahtuma aiheuttaa Lionelin äidin muuttumisen mätäneväksi zombiksi, jonka purema muuttaa myös zombiksi. Näin zombit alkavat lisimään, joskin aluksi hyvin hitaasti. Itseasiassa zombit harrastavat seksiä keskenään ja synnyttävät zombivauvan. Noin elokuvan puoleen väliin asti edetään suhteellisen vähällä splatter-määrällä, mutta loppua kohden meno muuttuu hurjemmaksi. Viimeinen kolmannes onkin sitten aivan tajutonta "rapatessa roiskuu"-meininkiä. Jos Evil Dead 2:ssa oli moottorisaha, niin tässä on ruohonleikkuri. Tämä elokuva on klassikko, joka kaikkien vähääkään kauhukomedioista/älyvapaasta roiskinnasta tykkäävien on pakko nähdä. Erityistä plussaa elokuvahistorian suurimmasta selluliittiahterista.

*****

Valittu pätkä: "Kung-fu-pappi"

-----

Tämä oli jälleen fantastinen kauhurypäle kuten ensimmäinenkin; viihdyttävä, hauska ja ajoittain koskettava. Toivon mukaan viimeinen Kauhun lokakuu ei toista Alien-quadrologian pettymystä. Kenties minun pitäisi valita joku "oikeasti pelottava" ja vakavamielinen kauhu neljänteen mukaan. Oma suosikkini Hohto on niin läpikoluttu, että sitä tuskin jaksan mukaan ottaa, mutta sen näkee sitten... Jatkoa seuraa.

Kauhun lokakuu, osa 2 - The Alien Quadrology

Alien-quadrologia

Noin yleisesti ottaen nämä neljä elokuvaa eivät säväyttäneet yhtään samalla tavalla kuin mitä esimerkiksi Evil Dead-trilogia. Jo ensimmäisen Alienin jälkeen pystyin sanomaan, että tylsyysmittari näyttää aika korkeaa lukemaa koko sarjan ajan, mistä johtuen erityisesti kaksi keskimmäistä elokuvaa olivat pahimman luokan lusimista. Eniten pidin neljännestä eli viimeisestä, joskin yleisen mielipiteen mukaan sen pitäisi olla juuri se huonoin. Yleissivistävän ajanhukan päätteeksi kirjoittelin kuitenkin kaikista elokuvista pari sanaa.

Varoitus: Sisältää spolereita!

Alien - 8. Matkustaja

(1979, ohj. Ridley Scott, näyt. Sigourney Weaver, Tom Skerritt, John Hurt, Ian Holm)

Alien-quadrologian ensimmäinen osa on enemmän tai vähemmän b-movie, joskin suurella budjetilla kyllästettynä. Alus nappaa hätäkutsun planeetalta, tutkimusryhmä löytää muukalaisten romuttuneen aluksen ja ison kasan alien-munia. Sitten yksi alienmuna "kuoriutuu", ja John Hurtin naamalle hyppää avaruusloinen. Sitten alien purskahtaa John Hurtin rintakehän läpi. Jee. Sitten alien rupeaa tappamaan kaikkia. Sitten Ian Holm yrittää tappaa tyyppejä. Sitten Ian Holm paljastuu robotiksi. Sitten alien tappaa kaikki muut paitsi Ripleyn (Sigourney Weaver), joka pääseekin karkuun kapselissa. Mutta kapselissa onkin alien. Sitten Ripley tappaa sen alienin. Elokuva loppuu. Tylsä.

**

Aliens - Paluu 

(1986, ohj. James Cameron, näyt. Sigourney Weaver, Michael Biehn, Lance Henriksen, Bill Paxton)

Jahas, Ripley on nukkunut jotain 70 vuotta. Sitten joku retkiryhmä löytää kivasti saman haaksirikkoaluksen, mistä ykkösessäkin löytyi ne alienmunat. Ja löytyyhän niitä tälläkin kertaa. Jee. Tällä kertaa vaan kaikki kuolee, paitsi blondityttö nimeltä Newt (Carrie Henn). Sitten Ripley ja oudon stereotyyppinen porukka lähtee pelastamaan niitä ja tappamaan alienin. Alieneita on nyt enemmän. Iso JEE! Bill Paxton onnistuu olemaan jälleen kerran äärimmäisen ärsyttävä nyssyvalittajakovis, kuten jo Arska-elokuvasta True Lies on jo käynyt ilmi. Bishop (Henriksen) on ihan kiva robotti, joka lopulta pelastaa päivän. Michael Biehn on ihan perushyvä korpraali Hicksinä, mutta rooli ja näytteleminen on aivan identtinen hänen roolinsa kanssa Kyle Reesenä Terminator - Tuhoajassa. Jotenkin Arska-elokuvien tyyppejä on tässä elokuvassa useampikin. Juoni on jälleen: Alienit tappaa, alienit kuolee, elokuva loppuu. Erikoismaininta maailman miehekkäimmän naisen roolista Jenette Goldsteinille, loistokas bodarirekkalesbostereotypia.

**

Alien³

(1992, ohj. David Fincher, näytt. Sigourney Weaver, Charles Dance, Charles S. Dutton)

No jopas! Nyt se Ripley herää jostain 200 vuotta myöhemmästä ajankohdasta vankilasta, joka on täynnä miehiä selibaatissa. Kiusallista! Ripleyn tukka ajellaan pois, miehet eivät tykkää Ripleystä, koska hän on nainen ja he elävät puutteessa. Sitten alienit jotenkin ovat ottaneet vallan edellisen elokuvan lopussa pelastautuneista tyypeistä Ripleyn ollessa unessa/jäässä. Eli alienit eivät kuolleetkaan edellisessä elokuvassa! No huh huh! Ja sitten alienit rupeavat tappamaan vankeja ja muita ihmisiä. Ja sitten alienit ottaa turpaan Ripleyltä. Ja sitten tulee pahikset pelastamaan Ripleyn, mutta haluavat Ripleyn mahassa kasvavan alienin(!) itselleen, jotta saisivat tehtyä super-alien-armeijan. Ja sitten Ripley hyppää sulaan lyijyyn ja tappaa itsensä sekä alienin sisällään, joka purskahtaa ulos Ripleyn rintakehästä juuri, kun Ripley putoaa. Ja näin saatiin taas kaikki alienit tapettua. Erikoismaininta: Arska-elokuvista tuttua näyttelijäkaartia on taas mukana, Charles Dancen muodossa. Huraa! Loppujen lopuksi tämä oli kuitenkin parempi kuin aikaisemmat kaksi. Fincher on hyvä ohjaaja ja jännite vankien ja henkilökunnan sekä Ripleyn välillä on kuvattu hyvin.

***

Alien - Resurrection

(1997, ohj. Jean-Pierre Jeunet, näytt. Sigourney Weaver, Winona Ryder, Ron Perlman)

No jopas, osa 2! Ranskalainen ohjaaja tekee parempaa työtä kuin David Fincher! Ja käsikirjoituskin on parempi. Tai… No ei se mikään ihmeellinen ole. Itseasiassa se on aika lailla samaa kuin aiemmat. No on siinä ihan hyvää juttua jumalan leikkimisestä, uuden rodun ja superarmeijan luomisesta ja sen semmoisesta. Muuten juoni on naurettava. Ripley (Weaver) kuoli kolmosen lopussa, mutta Alien - Ylösnousemuksessa Ripley herätetään henkiin. Wau! Ja Ripley on sitten semmoinen ultra-sexy amazon ihmisalien-hybridi biatch, joka hakkaa kaikki. Mainiota! Ripley tappaa kaikki alienit ja lopulta auttaa synnyttämään ihmisalienin. Jännää! Ja sitten se ihmisalien imeytyy avaruuteen ikkunan läpi noin puolen nyrkin kokoisen reiän läpi. Ällöö! Ja sitten kaikki on turvassa, ja Ripley ja Winona Ryder pääsevät Maahan. Happy ending! Tämä oli elokuvasarjan paras. Ei siksi, että elokuva olisi paremman ohjaajan tai käsikirjoituksen vuoksi herättänyt ajatuksia tai vastaavaa, vaan siksi, että tässä oli kaikki, mitä edellisissä elokuvissakin, mutta oudosti paremmin tarjoiltuna. Ehkä myös se vaikutti, että tiesin tämän olevan sarjan viimeinen.

***1/2

-----

Loppujen lopuksi koko Alien-trilogian voi tiivistää yhteen kohtaukseen, joka löytyy ensimmäisestä elokuvasta. I rest my case.

Seuraavassa Kauhun lokakuun osassa lisää Bruce Campbellia sekä Boris Karloffia.

Kauhun lokakuu, osa 1 - Bruce Campbell ja pari klassikkoa

Jopas! Minä en ole koskaan ollut mikään erityinen kauhun ystävä, vaikkakin Kubrickin Hohto ja Hitchcockin Psycho ovat aina kuuluneet suosikkielokuviini. Nyt sitten kävi kuitenkin niin, että Cinemassacren innoittamana tulin katsoneeksi lokakuun toisena päivänä ensimmäisen Evil Dead-elokuvan ja vuoden 1931 Bela Lugosi-klassikon Dracula. Hurahdus tapahtui aika nopeasti.

Elokuvat nähtyäni päätin sivistää itseäni koko lokakuun ajan enemmän tai vähemmän klassikoiksi kutsuttujen kauhukuvien osalta. Tänne blogille olisi tarkoitus kirjoitella muutama pienoisarvostelu aina elokuvan taikka elokuvasarjan katsonnan jälkeen. Jokaisen arvostelun loppuun laitan pienen Youtube-pätkän elokuvaa.

Ensimmäinen arvosteluryöppy lienee suurin sikäli, kun ensimmäisenä viikonloppuna tulin katsoneeksi kaiken kaikkiaan kuusi kauhupätkää (plus yksi, josta myöhemmin lisää):


Leffat katsontajärjestyksessä:


Evil Dead - Kauhun riivaamat (1982, ohj. Sam Raimi, näyt. Bruce Campbell)

Ilman sen suurempia tunnontuskia aloitin oikein perusteellisella kauhumässäilyllä kasarityyliin. Nyttemmin mm. Hämähäkkimies-elokuvien ohjaajana tunnettu Sam Raimi teki lähes nollabudjetilla kauhuklassikon nimeltä Evil Dead. Elokuva on tyhmä ja nerokas samaan aikaan, mutta hyvällä tavalla. Se on aivotonta zombien, riivattujen puiden ja verisuihkujen juhlaa, joka pelottaa ja naurattaa yhtä aikaa.

Oli se sitten loistava ohjaus yhdistettynä narikka-aivo-asenteeseen tai kököt tehosteet, niin tämä Evil Dead avasi silmäni ainakin tämän tyyliselle kauhulle. Freddie Krugerit sun muut päättömästi päähenkilöitä jahtaavat möröt eivät jaksa innostaa, mutta zombipätkät ainakin siirtyivät hyvin lähelle sydäntäni tämän elokuvan myötä. Luonnollisesti erikoismaininta pätkästä pitää antaa Bruce Campbellille roolistaan Ashina, josta myöhemmissä trilogian osissa kasvaa elokuvasarjan ja koko genren pahin hyvis.

****1/2

Valittu pätkä: traileri

---

Dracula (1931, ohj. Tod Browning, näyt. Bela Lugosi, Dwight Frye)

Vuoden 1931 Draculaa pidetään kaikkien aikojen vampyyrielokuvana, ja sitä se varmaankin joskus on ollutkin. Bela Lugosi on loistava Dracula, ja Renfieldinä Dwight Frye on paikoin jopa hyytävämpi kuin nimikkohenkilö. Elokuvan alussa luvataan paljon, mutta loppua kohden homma lässähtää aika pahasti. Pitänee tuo 90-luvun remake katsoa joskus sekin, mutta jotenkin tuntuu, että sekään ei innosta niin paljon. Vaikka Dracula on täynnä klassisia elementtejä ja kauhun innovaatioita, elokuvana se silti on reippaasti yliarvostettu. Parempiakin Dracula-elokuvia on, esim. brittiläisen Hammer-elokuvayhtiön Draculat. Siimalepakoista toki annetaan aina plussaa.

***

Valittu pätkä: "Children of the Night"

---

Evil Dead II: Dead By Dawn (1987, ohj. Sam Raimi, näyt. Bruce Campbell)

Noniin. Tämähän sitä piti heti katsoa, kun ykkösen oli nähnyt, ja täytyy sanoa, että pidän tästä jatko-osasta vielä enemmän kuin alkuperäisestä. Sam Raimi ei saanut oikeuksia ykkösosan kohtauksiin, joten elokuvan ensimmäiset minuutit menevät ensimmäisen elokuvan kohtausten uusimiseen hieman aiemmasta eroten. Kun ensimmäisessä osassa joukko nuoria löytää mökkiin, tässä vain jälleen Bruce Campbellin näyttelemä Ash ja hänen tyttöystävänsä Linda ovat mökillä. Samat ykkösen tapahtumat käydään läpi vain nopeutettuna; kuolleiden kirja, nauhuri ja riivatun Lindan pään pois lyöminen käydään jo ensimmäisten viidentoista minuutin aikana. Tästä päästäänkin sitten siihen, mihin ykkönen jäi, eli "pahuus" riivaa myös Ashin. Toinen ryhmä ihmisiä löytää paikalle, ja taas kaikki riivautuu ja niin edelleen.

Jotkut pitävät tätä ensimmäisen uusintana, mutta minusta tässä on kuitenkin kyse aivan eri elokuvasta, joka sitten jatkaa tarinaansa elokuvasarjan kolmannessa osassa. Evil Dead II on hienoa jatkoa ykköselle, mutta mukana on täysi annos huumoria mukana, mikä tekee siitä vielä paremman. Suosikkikohtauksiini kuuluvatkin ne, jotka lähinnä naurattivat  kauhistamisen sijaan, kuten riivatun käden kanssa tappelu, naurava talo sekä käden korvaaminen moottorisahalla. Veri suihkuaa vieläkin ylitseampuvammin kuin ykkösessä ja animaatiot ovat silmiähivelevän hirveitä.

Tätä elokuvaa voi kuvata vain yhdellä sanalla: "Groovy".

*****


Valittu pätkä: "riivattu käsi"


---

Army of Darkness AKA Evil Dead III (1992, ohj. Sam Raimi, näyt. Bruce Campbell)

Kolmas ja toistaiseksi viimeinen Evil Dead-elokuvasarjaan kuuluva elokuva Army of Darkness ei ole sinänsä kauhuelokuva, vaan pikemminkin slapstickillä höystetty action-komedia. Suuremman yleisömenekin toivossa myös elokuvan nimi muutettiin Evil Deadista nykyiseen muotoonsa, ja näin ollen pätkä ei ole kovinkaan verrattavissa aiempiin elokuviin. Toisen elokuvan huumori on nyt pääosassa, ja Bruce Campbellin esittämän Ashin hahmo on nyt kehittynyt lopulliseen muotoonsa.

Elokuva sijoittuu keskiajalle, mistä Ashin on päästävä takaisin omaan aikaansa. Tähän tarvitaan luonnollisesti kuolleiden kirjaa, mutta sitä hakiessa Ashin on muistettava oikeat taikasanat. Ash ei tietenkään muista, ja tulee siinä vahingossa herättäneeksi kuolleet. Elokuvan loppu onkin sitten lähinnä stop-motion-luurankoja vastaan taistelemista, perinteistä action-kohellusta ja Ashin ja pahan Ashin välistä tappelua. Sam Raimin innovatiivista kameratyötä ei tällä kertaa niin paljon näy.

Elokuvan ehkäpä parasta antia ovat Arska-asteikolla liikkuva dialogi ja perinteinen slapstick-huumori. Petyin tähän pätkään, koska odotin aiempien osien veroista kauhua. Jos olisin katsonut sen aivan eri vinkkelistä, odottaen juurikin 2000-luvun alun Muumion tyylistä kohellusta, olisin pitänyt siitä varmasti enemmän. Tähän vaikutti myös elokuvan loppu, mikä VHS/DVD -versiossa on vain hölmö. Teatteriversion lopetuksen YouTubesta katsottuani uskoni elokuvaan palasi. Toivon mukaan tekeillä oleva uusi Evil Dead tulee olemaan vähän ykkösen ja kakkosen tyylinen.

teatteriversio: ***1/2, videoversio: ***

Valittu pätkä: "taikasanat"

---

Bubba-Ho-Tep (2002, ohj. Don Coscarelli, näyt. Bruce Campbell, Ossie Davis)

Tämäkään ei oikeastaan ole kauhua nähnykään, mutta on silti varsin viihdyttävä kauhukomedia. Evil Dead-trilogian Ash eli Bruce Campbell näyttelee tällä kertaa Elvistä, rock and rollin kuningasta. Elokuvan juoni on naurettava jo lähtökohtaisesti, joten vakavamielisille kauhudiggareille (onko heitä?) tätä en lähtisi suosittelemaan.

Elokuvan lähtökohta on se, että Elvis on vanhainkodissa, mutta häntä pidetään Elvis-imitaattorina, joskin hyvin suosittuna sellaisena. Oikeasti Elvis on Elvis, mutta vaihtoi paikkaa imitaattorin kanssa joskus 70-luvun alussa. Vale-Elvis kuoli huonon sydämensä vuoksi, ja oikea Elvis jäi elämänsä loppuun asti tunnetuksi Mr. Haffina. Nyt vanhainkodissa Elvis tutustuu mustaan John F. Kennedyyn (Ossie Davis), joka väittää olevansa CIA:n kätkemä ja mustaksi maalaama, mutta silti pelkää olevansa mm. Lyndon Johnsonin tappolistalla. Tähän vanhainkotiin ilmestyy sitten öisin muumio imemään vanhojen ihmisten sieluja pois, ja Elvis ja JFK päättävät tehdä siitä lopun. Tämän tarinan pohjalta siis mennään, ja lopputulos on yllättävän hyvä ja jopa lämmin kauhulla maustettu komedia.

***1/2

Valittu pätkä: "Elvis vs. kuoriainen"

---

Frankenstein (1931, ohj. James Whale, näyt. Boris Karloff, Colin Clive)

Vähän sama juttu pätee tässä elokuvassa kuin Draculassa. Kaikki pitävät klassikkona ja erityisesti kauhun merkkipaaluna, mitä se varmasti on ollutkin, mutta minulle tämä ei oikein siltä osalta tarjonnut mitään. Boris Karloffin esittämä Frankensteinin hirviö on juuri se, minkä kaikki tietävät ja mitä on kopioitu lähes jokaiseen sarjakuvaan ja muuhun vastaavaan. Loppupeleissä tämä on lähinnä psykologinen draama, joka ei niinkään pelota vaan laittaa ajattelemaan, joskin aihepiiri on nykyisin jo niin koluttu, ettei se oikein tee sitäkään. Colin Clive huutaa tohtori Frankesteinina elokuvahistorian muistetuimmat sanat:"It's alive! It's alive!" sellaisella maanisella kiihkolla, että itse hirviö jää toiseksi, mutta jälleen, on niitä parempiakin Frankestein-elokuvia. Loppupeleissä ei kovin ihmeellinen, mutta nostalgia-arvoa löytyy.

***

Valittu pätkä: "It's Alive!"




---




Siinäpä ensimmäinen kauhuarvostelukasa, jatkoa seuraa...

Valkoinen Sheikki

Niin, tein henkilökohtaista historiaa, ja kirjoitin leffa-arvostelun leffatykin sivuille, jee! Fellinin esikoisohjauksesta tekemäni arvostelun pääsee lukemaan tästä.

Minun Top 10 Televisiosarjat (päivitys):

Frendit tippui listalta, koska vastaan tuli:

Twin Peaks (1990 - 1991)

Paras uusi tuttavuus minulle pitkään aikaan. Loistavien hahmojen kavalkadi (Agentti Cooper, Pete Martell), mahtava käsikirjoitus (David Lynch & Mark Frost), hieno ohjaus (David Lynch & Mark Frost), hyvät näyttelijät (Kyle MacLachlan, Lara Flynn Boyle) ja karsea musiikki, johon tottuu pilotissa sen tasapainotellessa sarjan oudon synkkyyden kanssa täydellisesti. Sääli, että sarjaa tehtiin vain kaksi kautta (ja prologin virkaa toimittava pari vuotta myöhemmin julkaistu elokuva), mutta ne ovatkin mielestäni hienointa TV-viihdettä, mitä 90-luvun Yhdysvallat tarjosi.

Tampereelle muuttoa osat 1, 2 ja 3

Muuttopäiväkirja

1/3: Perjantai 31.7.09

Töistä parin mutkan kautta kotiin siivoamaan ja järjestelemään viimeisiäkin laatikoita. Auto tuli joskus neljän ja viiden välillä, ja heti alettiin sitä täyttämään. Jännä kyllä, sänky mahtui kuin mahtuikin autoon. Vielä jännempää oli se, että sohvakin mahtui. Paku ei kuitenkaan ollut tarpeeksi iso, eikä myöskään sen lisäksi matkaan lähtevä Volvo V70. Mietittiin siinä sitten, josko vielä kolmas auto siihen (toinen V

olvo), mutta ei siltikään meinannut tila riittää. Joten: Ensin paku + volovo Tampereelle, purku, sitten paku Kuopioon ja takaisin Tampereelle. Tämä päätös oli hyvä. Tästä pidettiin kiinni. Autojen pakkauksen

jälkeen katsottiin siinä sitten illalla Woody Allenin elokuva Hollywood Ending. Oli ihan hyvä.

2/3: Lauantai 1.8.09

Aamu starttasi tuttuun tapaan hitaasti, sikäli, kun ihmiset eivät olleet ajallaan. Matka alkoi siinä kymmenen ja puoli kahdentoista maissa. Matkalla Tampereelle bongasin pari hienoa asiaa:

Tuttimiehet tunnetaan myös ABC:lla

Moni moni ihminen tykkää tulla katsomaan rallia livenäkin.

Perillä ensimmäinen asia, mikä huomattiin oli puhelinkoppia kooltaan muistuttavat hissit, joten parisänky olisi aikas vaikea roudata kahdeksanteen kerrokseen. Noh, ei se nyt niin vaikeaa ollut, kun portaat olivat tarpeeksi leveät. Asunto oli bueno, ja hienoa siinä olikin kaikki muu paitsi, että edelliset vuokralaiset a) eivät olleet pesseet ikkunoita, ja b) olivat vieneet kaikki verhonipsut ja yhden huoneen (studion) lamppurasian mukanaan. Että jee.

Illan mittaan kokosimme mm. Ikean Expedit-hyllyn (sen ison valkoisen) ennätysajassa, ja mitäpä Ikea olisikaan ilman jotain virheellistä osaa. Erään tuolin mukana tuli nimittäin ruuvi, josta puuttui ikään kuin se painauma, johon ruuvimeisseli tökätään. Eli siis se oli tasainen eikä esim. ristipään reikä. Kello kahdelta yöllä tuli paku takaisin Kuopiosta, ja purkaminen päätettiin jättää aamulle.

3/3: Sunnuntai 2.8.09

Aamulla purettiin loput tavarat asuntoon (mm. pyörät ja kunto- sellaiset), ja sitten lähdettiin hakemaan jo Hervannassa odottavia Siljan pianoa ja pöytää. Lopulta, kun kaikki oli purettu, alkoi taas kokoaminen. Studiopöydän kokoaminen oli suhteellisen helppoa, samoin kuin ruokapöydän. Sitten Prismaan etsimään lamppuja ja sen sellaista. Kaikki muu menikin sitten ihan hyvin, paitsi, että Prismasta ostetut verhonipsut olivat liian kapeita! Piru vieköön ne edelliset asukit, jotka pakottivat minut metsästämään verhonipsuja Hämeentien kirjaston päästä Sammontien Prisman päähän maanantaina! Damn.. Noh, sunnuntai meni ihan mukavasti kootessa ja levyjä ja elokuvia järjestellessä. Illan päätteeksi katsoimme ensimmäisen jakson (eli pilotista seuraavan) minulle uutta tuttavuutta, eli maanmainiota televisioklassikkoa nimeltä Twin Peaks. Jakson jälkeen tutimaan ja valmistautumaan maanantaiseen kävelymaratoniin.

Minun Top 10 Televisiosarjat (aakkosjärjestyksessä):

Teinpä sitten KinoSilmä-podcastin innoittamana tällaisen listan.

Alas Smith & Jones (1984 - 1998)

suom. Lunta tupaan

Ensikosketukseni brittikomediaan, ja samalla niitä harvoja sketsisarjoja, joista pidän oikeasti (muita The Sketch Show, ManStrokeWoman, Smack The Pony...). Mel Smith ja Griff Rhys Jones ovat hauskuttaneet minua siitä lähtien, kun niitä ensimmäisen kerran näin noin kymmenen vuotta sitten kakkosen myöhäisillassa. Parasta antia ohjelmassa ovat ehdottomasti "puhuvat päät" eli siis keskustelut kahden henkilön välillä, joista toinen on idiootti, joka tietää, ettei tiedä mitään ja toinen idiootti, joka tietää tietävänsä kaiken. Taso laski etenkin viimeisellä kaudella, mutta lämpimät muistot ja YouTube pitävät tämän mielessä vielä pitkään.

Cracker (1993 - 1996, 2006)

suom. Fitz ratkaisee

Mitä luotaantyöntävämpi hahmo, sitä enemmän minä siitä pidän. Eddie "Fitz" Fitzgerald on hävyttömän älykäs alkoholisti/pelinarkomaani, joka ratkaisee rikoksen kuin rikoksen, joskin välillä kyseenalaisin keinoin. Jimmy McGovernin luoma ja maanmainion Robert Coltranen tähdittämä Fitz ratkaisee on paras rikossarja, minkä tiedän.

Dexter (2006 - )

Jeff Lindsayn kirjoista televisiosarjamuotoon käännetty Dexter on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen suosikkisarjojani. Jo lähtökohta on vain niin hieno: päähenkilö Dexter Morgan on sekä sankaripoliisin poika, joka työskentelee poliisiasemalla roiske-eksperttinä sekä sydämetön sarjamurhaaja. Hyvin kirjoitettu, hyvät hahmot, loistava dialogi ja käsikirjoitus sekä rento Miamin tunnelma.

Extras (2005 - 2007)

suom. Tahtoo tähdeksi kanssa

Alkuperäisen The Officen käsikirjoittaja/ohjaajapari Ricky Gervais ja Stephen Merchant tarjoilevat yhden parhaimmista brittisarjoista, mitä olen koskaan nähnyt. Sarjan molemmat kaksi kautta ovat liki täydellistä draamavivahteista tilannekomiikkaa, mutta sarjan kohokohta on ehdottomasti elokuvan mittainen erikoisjakso, joka vie tarinan hienoon päätökseen tarjoillen vähemmän nauruja ja enemmän draamaa. Ja ei taustanauruja, mistä aina plussaa.

Friends (1994 - 2003)

suom. Frendit

Tämän sarjan kaikki tietää, joten mitään ihmeempää tästä en mainitse. Omistan kaikki kaudet DVD:llä, mutta nyttemmin olen jo niihin aika kyllästynyt. Aikanaan oli tämäkin hauskinta mahdollista, mutta taustanaurut ärsyttävät pahemman kerran. Ehkä väähän liian "jenkkikin", en tiedä...

House M.D. (2004- )

suom. House

David Shoren luoma House M.D. yhdistää sarjan päähahmoon kaikki suosikkihahmonpiirteeni. Gregory House on älykäs, kärttyisä, lääkeriippuvainen, sarkastinen, hauska ja sirpaleinen. Ja kun vielä kaiken lisäksi sarja on hyvin kirjoitettu, ja Housea esittää eräs suosikkikoomikoistani Hugh Laurie, joka on omaksunut oxbridgeläisen englannin sijaan täydellisen jenkkiaksentin, saadaan sarja, joka koukuttaa pahemmin kuin Vicodin (inside joke?). Välillä sarja on hieman lipsunut, eikä ne potilastapaukset niin paljoa eroa toisistaan, mutta eihän se missään vaiheessa ole ollut se tarinan pääjuttu. Etenkin juuri jenkkilässä loppunut kuudes kausi päättyi niin upeaan cliffhangeriin, että huh huh.. En spoilaa, mutta oli se vaan yllätys.

Life On Mars (2006 - 2007) & Ashes To Ashes (2008 - )

Lasken nämä kaksi samaksi sarjaksi, koska jälkimmäisessä palataan ikään kuin samaan tilanteeseen kuin aiemmassa (en spoilaa). Life On Mars alkaa, kun etsivä Sam Tyler jää auton alle, ja hän palaa ajassa vuodesta 2006 vuoteen 1973. Tylerin tapaukseen perehtynyt Ashes To Ashesin etsivä Alex Drake taas saa luodin päähänsä, ja hän herää vuodesta 1981. Jännitystä pidetään koko ajan yllä menneisyydessä tehtävien asioiden vaikuttaessa tulevaisuuteen, ja menneisyyden haamut saattavat kostaa tulevaisuuden koomapotilaalle, jonka pitää menneisyydessä pysäyttää rikoksia jne... Sarjojen juonia on hieman vaikea selittää auki näin lyhyesti, mutta jonkinlaisen kuvan tuostakin saa. Sarjoja yhdistää tekijätiimin lisäksi sama poliisitiimi, jonka joukkoon "tulevaisuuden etsivä" otetaan mukaan. Ja luonnollisesti Bowie-diggarina sarjojen nimet ja musiikit ovat mitä hienoimpia.

The Sopranos (1999 - 2007)

David Chasen Sopranos oli juuri Kummisedät ja Mafiaveljet katsoneelle teinille kovin juttu sitten kiven, joten luonnollisesti olin sarjassa mukana kuin se kuuluisa peräpukama. Outoa kyllä, sarjan vihoviimeinen jakso oli minulta katsomatta noin vajaat kaksi vuotta ennen kuin etsin sen käsiini. Ja se oli hieno viimeinen jakso. Tony Sopranon hahmo oli koko sarjan ajan jälleen kerran niitä luotaantyöntäviä, mutta rakastettavia hahmoja, joita kannusti pahiksen luonteesta riippumatta.

Spaced (1999, 2001)

suom. Avaruuden tuntua

Muun muassa Shaun Of The Deadin ja Hot Fuzzin maailmalle loihtinut porukka Edgar Wright ja Simon Pegg (ja Nick Frost) tekivät ennen edellä mainuttuja leffoja hyvin samanhenkisen sarjan Spaced (jälleen kahden kauden verran loistokkuutta). Pääosassa nähdään sarjan kirjoittajat Simon Pegg ja Jessica Hynes kämppiksinä mielenkiintoisen kaveripiirin ympäröimänä. Sarja on vähän niinkuin Frendit ja Shaun Of The Dead sekaisin, mutta huomattavasti enemmän jälkimmäisen tapainen. Jälleen erityismaininta komediasarjalle, jossa ei ole taustanauruja.

Yes, Minister (1980 - 1982, 1984) & Yes, Prime Minister (1986 - 1988)

suom. Kyllä, herra ministeri & Kyllä, herra pääministeri

Tämä on sitä parasta poliittista satiiria. James Hacker (Paul Eddington) aloittaa sarjassa riviministerin kengissä ja päätyy lopulta johtamaan Britanniaa pääministerinä. Nigel Hawthornen esittämän Sir Humphrey Applebyn kuuluisat poliittisen jargonin monologit sekä Hackerin ja Humphreyn väliset kissa-hiiri-leikit ovat ohjelman parasta antia, ja vaikka aika on syönyt sarjan ajankohtaisuutta aihepiireiltään, saadaan pienellä ajatusleikillä yhdisteltyä ajan ongelmia nykypäivän vastaaviin, mistä hyvänä esimerkkinä brittimakkaran eurostandardisointi. Suomessa sarjaa on näytetty Ylellä suhteellisen usein, mutta DVD:nä on julkaistu vasta Kyllä, herra ministeri. Taustanaurut ainoa miinus.